Haavoittuva maskuliinisuus

Harry Lunabba on sosiaalityön yliopistonlehtori Svenska social- och kommunalhögskolanissa. Hänen keskeisin tutkimusaiheensa on tähän asti ollut pojat ja nuoret miehet.

Sosiaalityön kohteena on pääsääntöisesti haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset. Suuri osa näistä ihmisistä on poikia ja miehiä [1]. Heitä tai maskuliinisuutta analysoidaan kuitenkin harvemmin haavoittuvuuden näkökulmasta. Maskuliinisuus kun liitetään sosiaalitieteissä useimmiten hegemonisuuteen, olettaen, että pojat ja miehet hyötyvät vallitsevasta patriarkaalisesta sukupuolijärjestyksestä [2].

Sosiaalityön monia kohdeilmiöitä koskevan tilastotiedon pohjalta voidaan tosin todeta, että pojilla ja miehillä on valitettava yliedustus hyvin monissa syrjäytymistä kuvaavissa tilastoissa esimerkiksi itsemurhiin [3], koulukiusaamiseen [4] tai päihteiden ongelmakäyttöön [5] liittyen. Sukupuolitutkimuksessa puhutaankin yleisesti ei-hegemonisista maskuliiniteeteistä [6], joilla viitataan myös erilaisiin vähemmistöihin kuten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, vammaisiin tai etnisiin vähemmistöihin. Nämä ryhmät voidaankin samaistaa yhteiskunnalliselta positioltaan enemmänkin naisiin ja vähemmistöihin kuin hegemoniseen maskuliinisuuteen.

Keskeistä tällaiselle tiettyjen maskuliinisten ryhmien yhteiskunnallisen aseman uudelleenmäärittelylle on, ensinnäkin sukupuolitutkimuksessa usein käytetyn käsitteen, intersektionaalisuuden, huomioiminen [7]. Intersektionaalisuudella viitataan siihen, miten sukupuoli risteytyy muiden sosiaalisten kategorioiden kanssa.  Sosiaalityössä kohdattujen miesten asema risteytyy usein esimerkiksi sosiaaliluokan tai vaikka etnisen vähemmistöryhmän kategorian kanssa. Intersektionaalisuus olikin se käsite, joka auttoi minua väitöskirjaa kirjoittaessani yhdistämän maskuliinisuuden ja lapsuuden omaksi poikuuden kategoriaksi [8]. Pojat kun ovat lähtökohtaisesti sekä maskuliniteetteja sekä lapsia, ja heidän yhteiskunnallinen asemansa on tästä syystä toisenlainen kuin esimerkiksi miesten tai naisten.  

Toinen keskeinen asia maskuliinisen haavoittuvuuden tunnistamisessa on kontekstin tai sosiaalisen ympäristön huomioiminen. Bethany Coston ja Michael S. Kimmel [9] keskustelevat tutkimusartikkelissaan siitä, miten maskuliiniset ryhmät nähdään toisinaan perusteettomasti etuoikeutettuina. Tällainen etuoikeutusolettama voisikin selittää, miksi esimerkiksi sukupuolisensitiiviseen poikatyöhön erikoistunut Poikien talo avasi ovet noin kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kun ensimmäinen Tyttöjen talo perustettiin. Poikien talojen tarvetta ei aikaisemmin oikein tunnistettu. Oletettiin, että pojat saavat tarvitsemansa tilat ja huomion nuorisotalojen sekä urheiluseurojen toimintojen kautta. Silloin ei vielä ehkä ymmärretty, että näitä tiloja ja kenttiä hallitsee usein valta-asemassa olevat niin kutsutut hegemoniset maskuliiniteetit, monien poikien jäädessä tyttöjen tavoin syrjään.

Konteksteista puheenolleen voidaankin myös kysyä, mikä on miesten ja poikien asema sosiaalityön kontekstissa? Alaa pidetään naisvaltaisena [1], ja tällä viitataan usein siihen, että suuri enemmistö alalle hakeutuvista on naisia. Vähemmän on keskusteltu sosiaalityön naisvaltaisuudesta hegemonisena ilmiönä ja vastaavasti maskuliiniteettien mahdollisesta haavoittuvuudesta naisvaltaisessa sosiaalityön kontekstissa. Sukupuoliryhmien aseman dikotominen käsittely ei tosin ole kovinkaan hedelmällistä, vaan tärkeämpää mielestäni on juuri valta-asetelmien hienovaraisempi analyysi, paikantaen kaikkia niitä sukupuolittuneita käytäntöjä ja ilmiöitä, jotka estävät tasa-arvon toteutumista.

Itse olen kokenut juuri haavoittuvuuden tutkimisen hyvänä tapana käsitellä maskuliinisuutta ja sukupuolta sosiaalityön kontekstissa. Haavoittuvuuden tunnistaminen on mielestäni se pehmeämpi ja rakentavampi tapa analysoida maskuliinisuutta sekä maskuliinisuuden asemaa sosiaalityössä kuin keskittyä naisten mahdolliseen ylivaltaan.

Tällä hetkellä kirjoitan tutkimusartikkelia, jossa analysoin maskuliinista haavoittuvuutta kolmesta näkökulmasta. Ensimmäistä näkökulmaa kutsun jo yllä mainituksi kontekstuaaliseksi näkökulmaksi, jossa haavoittuvuus ymmärretään siinä sosiaalisessa yhteydessä, jossa sitä tulkitaan. Väitöskirjassani [8] pohdin luokkahuoneiden poikia, jotka herättävät kielteisiä tunteita. Tunnusomaista heille oli usein, että he hallitsivat luokkahuoneiden tiloja ja olivat koulun sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa usein hallitsevassa asemassa. Kun näitä samoja poikia tarkastellaan laajemmassa yhteydessä, heidän haavoittuvuus saattoi ilmetä esimerkiksi perheväkivallan, päihdeongelmien tai koulupudokkuuden kokemuksina, joissa hegemonisuus muuttuu aika itsestään selvästi juuri haavoittuvuudeksi.

Toista haavoittuvuuden näkökulmaa kutsun maskuliinisen performanssin [8] näkökulmaksi, jolla viittaan siihen, miten jotkut tavat olla poika ovat monissa yhteyksissä kiellettyjä tai ei-toivottuja. Esimerkiksi Emma Renoldin [6] tutkimusartikkelissa kuvataan hyvin osuvasti sitä, miten monet pojat kokevat ahdistusta tai joutuvat kiusaamisen kohteeksi, koska he eivät täytä hegemonisen maskuliinisuuden korkeita odotuksia. Tällaisia odotuksia ovat esimerkiksi kovuus, urheilullisuus tai vahvuus.

Viimeinen näkökulmani perustuu suhdeperustaiseen [11] haavoittuvuuteen, jonka keskeisimpänä haavoittuvuuden ilmiönä on yksinäisyys. Poikien yksinäisyys on usein liitettävissä maskuliinisiin performansseihin. Tällä viittaan siihen, että on tapoja olla poika, jotka ovat sosiaalisten suhteiden kannalta vähemmän hyväksyttäviä. Esimerkiksi elokuvissa ja televisiosarjoissa on paljon esimerkkejä, miten esim. ”nörtit” edustavat erityisen ei-toivottavaa poikana olemisen muotoa, joka voi vaikuttaa keskeisellä tavalla pojan sosiaaliseen asemaan koulussa. [12] Toinen ja mielestäni hankalin tutkimusaineistossani ilmenevä yksinäisyyteen liitettävä ilmiö on joidenkin poikien suuri suru siitä, ettei heillä ole pääsyä intiimeihin suhteisiin. Tämä ilmiö on minusta aivan erityisen vaikea haavoittuvuuden muoto siitä syystä, että intiimisuhteiden puute johtaa toisinaan naisten ja tyttöjen objektivointiin, esineellistämiseen tai häirintään. Tämä ilmiö on liitettävissä niin kutsuttuun verkkofoorumeiden INCEL-kulttuuriin. INCEL kuvataan usein maskuliiniseksi alakulttuuriksi, jossa yhdistyy nuorten miesten kokemus seksuaalisen ilmaisun puutteesta sekä naisten syyttäminen miesten kokemasta syrjäytymisestä.

Olisi mielestäni kuitenkin tärkeää, että INCEL-ilmiötä voisi myös ymmärtää haavoittuvuuden näkökulmasta. Naisten ja tyttöjen esineellistäminen, häirintä tai syyttely ei missään nimessä ole hyväksyttävää. Sen taustalla ei kuitenkaan aina välttämättä ole maskuliininen ylivalta, vaan pikemminkin toivottomalta tuntuva tietoisuus siitä, että kukaan ei koskaan tule pitämään minusta ”sillä tavalla”. Häirintä on kaikissa muodoissa tuomittavaa, mutta haavoittuvuuden tunnistaminen myös tällaisessa yhteydessä voi olla ensisijaisen tärkeää. Haavoittuvuuden näkökulma voisi myös tuoda monelle pojalle ja nuorelle miehelle toisenlaisen tavan käsitellä yksinäisyyttä, vihan ja katkeruuden sijaan.

Palaan vielä lopuksi sosiaalityön kontekstiin ja siihen kysymykseen mikä on maskuliiniteettien asema sosiaalityössä. Minulla ei ole kysymykseen valmista vastausta. Katson tosin, että kysymys on hyvin aiheellinen jo siitä syystä, että poikien ja miesten hakeutuminen alalle vaikuttaa olevan hyvinkin vähäistä. Talentian vastavalmistuneiden urapolkuselvityksessä [13] vain kolme prosenttia vastaajista oli miehiä. Maskuliinisuus, ei ole myöskään noussut missään vaiheessa kovinkaan keskeiseksi tutkimusaiheeksi verraten esimerkiksi toisen naisvaltaisen alan, koulutuksen, niin kutsuttuun poikakäänteeseen [14]. Onko jopa niin, että koko sukupuolikysymys on jäänyt sosiaalityön tutkimuksessa taka-alalle? Tärkeää kai olisi, että erilaisista sosiaalityön sukupuolikysymyksistä keskustellaan ja sukupuolittuneita ilmiöitä tutkitaan, vaikka aihe on vaikea ja jotkut ilmiöt saattavat herättää myös kielteisiä sekä ristiriitaisia tunteita.

Kirjallisuus:

[1] Salonen Pia, 2010 Onko sukupuolella väliä. Pro gradu-tutkielma. Tampereen yliopisto

[2] Connell, R.W (1987) Gender & Power. Stanford California: Stanford University Press

[3] Findikaattori (2020) Tilastokeskus: Itsemurhaa tehneiden määrät 1921 – 2019. www.findikaattori.fi

[4] Luopa, Pauliina & Lommi, Anni & Kinnunen, Topi & Jokela, Jukka (2010) Nuorten hyvinvointi Suomessa 2000-luvulla. Kouluterveyskysely 2000–2009. Helsinki: THL

[5] THL (2019) Päihdetilastollinen vuosikirja. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/139083/Päihdetilastolinen%20vuosikirja%202019_verkkoon.pdf?sequence=7&isAllowed=y

[6] Renold, Emma (2004) “’Other’ boys: negotiating non-hegemonic masculinities in the primary school.” Gender & Education 16:2, 247–266.

[7]  Christensen, Ann-Dorte & Qvotrup Jensen, Ann-Dorte (2014) Combining hegemonic masculinity and intersectionality, NORMA: International Journal for Masculinity Studies, 9:1, 60-75, DOI: 10.1080/18902138.2014.892289

[8] Lunabba, Harry (2013) När vuxna möter pojkar i skolan: Insyn, inflytande och sociala relationer. Helsinki: FSKC.

[9] Coston, Bethany M. & Kimmel, Michael S. (2012) “Seeing privilege where it isn’t. Marginalized masculinities and the intersectionality of privilege.” Journal of Social Issues 68:1, 97-111.

[10] Candace West; Don H. Zimmerman (1987) Doing Gender Gender and Society, Vol. 1, No. 2. (Jun., 1987), pp. 125-151.

[11] Ruch, Gillian (2010a) The Contemporary of Relationship-Based Practice. Teoksessa Ruch ym (toim.) Relationship-based Social Work. Getting to the Heart of Practice. London: Jessi- ca Kingsley Publishers.

[12] Kendall, Lori (1999). Nerd nation: Images of nerds in US popular culture. International Journal of Cultural Studies, 2(2), 260-283.

[13]Landgrén, Saana (2019 Vastavalmistuneiden urapolut 2019: Vuosina 2017 – 2018 valmistuneiden Talentian jäsenten sijoittuminen työelämään. Talentia.

[14] Weaver-Hightower, Marcus (2003) “The ’Boy Turn’ in Research on Gender and Education.” Review of Educational Research 73:4, 471–498.