Piia Puurunen, YTT, yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto
Mari Suonio, YTM, yliopisto-opettaja, yhteistyöopintojen koordinaattori, Itä-Suomen yliopisto ja Sosnet.
Tiedeviestintä puhuttaa, innostaa ja asettaa paineita akateemisessa maailmassa. Tiedeviestintä voi samaan aikaan olla tutkimusta motivoiva mahdollisuus päästä jakamaan tietoa, mutta myös ylimääräinen lisä tutkijan työssä. Viestinnän kanavien monipuolistuminen luo painetta tutkijoille ja tutkimusyhteisöille hallita yhä laajempaa viestinnän kenttää: nopeatempoista sosiaalista mediaa, tiedepodcasteja, perinteistä mielipidekirjoitusformaattia, politiikkasuosituksia ja toimittajien pyyntöihin vastaamista. Sosiaalityön tutkimuksessa tiedeviestinnän roolina on tehdystä tutkimuksesta viestimisen lisäksi käydä tutkimuksen ja käytännön välistä keskustelua erityisesti tutkimusperustaisen sosiaalityön vahvistamisen näkökulmasta. Blogitekstissä tarkastelemme, mitä reunaehtoja tiedeviestintä asettaa ja pohdimme, miten viestiä sosiaalityön tutkimuksesta niin, että tutkimustiedosta tulisi vaikuttava osa sosiaalityön käytännön arkea.
Lähtökohtaisesti tiedeviestinnän tavoitteena on jakaa monipuolisesti ja neutraalisti tutkimustietoa laajemmalle yleisölle. Sosiaalityön tutkimuksen näkökulmasta tiedeviestinnän tehtävänä on osaltaan mahdollistaa tutkimustiedon välittyminen sosiaalityön käytäntöihin. Tiedeviestinnästä keskustelu kiinnittyy vaikuttavuuteen. Tutkimuksella voidaan nähdä olevan sekä yhteiskunnallinen että tieteellinen vaikuttavuus, mutta ilman viestintää tutkimustieto ei voi tulla vaikuttavaksi [1]. Hanna Kuusela [2] muistuttaa, että ellei tutkimuksen tuloksia julkisteta millään tavoin, tiedettä tai sen merkityksellisyyttä tuskin olisikaan. Sosiaalityössä tämä nostaa esiin kysymyksen, mikä merkitys sosiaalityön tutkimuksen tuottamalla tiedolla on, jos sen tulokset eivät tavoita sosiaalityön käytännön toimintaa, tai jos tuloksista ei viestitä laajasti yhteiskunnassa,
Tieteessä tapahtuu -lehden päätoimittaja Ilari Hetemäki [3] tuo esiin viime vuosina tapahtuneen dialogisen käänteen tiedeviestinnässä sekä tieteellisen kansalaisuuden -käsitteen, johon liittyy ajatus avoimesta tieteestä. Lisäksi tiedeviestinnän tila ja paikka sekä muodot elävät jatkuvasti muuttuen teknologisen kehityksen mukana. [3] Suomen Akatemian viestintäjohtaja Riitta Tirronen nostaa 2000-luvun tiedeviestinnän kehityspiirteisiin esimerkiksi ammattimaisen tiedeviestinnän kasvun ja tutkijoiden asenteiden muuttumisen myönteisemmäksi tiedeviestintää kohtaan. [1] Vaikuttavalla tiedeviestinnällä myös hallitaan osaltaan sitä, millä tavoin ja mihin suuntaan tietystä asiasta käytävä julkinen keskustelu etenee digitaalisia kanavia hyödyntäen. Esimerkiksi sosiaalityön koulutusyksiköiden perinteisessä kevätseminaarissa 2024 nostettiin esiin, kuinka poliittisen keskustelun luonteeseen kuuluu, että aiheisiin tulee reagoida nopeasti ja selkeästi argumentoiden. Tämä haastaa tutkimuskeskustelua olemaan monikanavaisesti kiinni ajassa ja valmiina reagoimaan ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin.
Tiedeviestinnän kasvusta kirjoittavat myös Salla-Maaria Laaksonen ja Petro Poutanen [4], jotka pohtivat, miten tutkijana sukkuloida maailmassa, jossa julkaistaan enemmän tutkimuksia kuin koskaan aiemmin. Tai millaisia vaatimuksia tietoon perehtymiselle suuri tieteellisten julkaisujen määrä asettaa tutkijoille. Samalla tutkijat eivät voi välttää vastaamasta tieteen avoimuuden vaatimukseen. Maija Jäppinen ja Laura Tiitinen [5] nostavat yhteiskunnallisesti relevantin tiedon tuottamisen ja siitä viestimisen sosiaalityön tutkijoiden ja asiantuntijoiden eettiseksi velvollisuudeksi. Resurssit ja aika kuitenkin toisinaan hidastavat ja jopa estävät tätä.
Jos kasvavat tutkimusjulkaisumäärät haastavat tutkijoita, niin entä muu tutkimustiedon kohdeyleisö. Miten esimerkiksi käytännön sosiaalityöntekijät tavoittavat sosiaalityön tutkimustietoa ja mitä haasteita tähän voi liittyä? Esa Väliverronen [6] toteaakin, että vaikka akateeminen tutkimus on pohjimmiltaan aina julkista ja kaikkien saatavilla, se on näin usein vain periaatteessa. Suurimpina esteinä tiedon ääreen pääsemiselle ovat tieteellisten julkaisujen maksumuurit sekä kielimuuri, kun tieteenaloille on kehittynyt oma erityiskielensä, joka aukeaa vaikeasti muille lukijoille tai kuulijoille. Voisikin ajatella, että nämä kaksi estettä ovat keskeisesti perustelemassa sitä, miksi tiedeviestinnän tulee olla monipuolista ja moneen suuntaan avautuvaa. Yksi mahdollisuus tutkimustiedon parempaan saavutettavuuteen voisi olla lyhyet tiivistykset tai tutkimushankkeiden näkyväksi tekeminen sosiaalityön käytäntöä kuvaavien ja seuraavien sosiaalisen median tilien kautta.
Tutkittua tietoa on sosiaalityöstä runsaasti ja sitä tuotetaan paljon esimerkiksi VTR-hankkeiden, eli STM:n rahoittaman sosiaalityön yliopistotasoisen tutkimuksen valtionavustuksen, sekä sosiaalityön oppiaineeseen tehtävien väitöskirjojen myötä. Näiden lisäksi tutkimustoiminta hyvinvointialueilla ja yhdessä hyvinvointialueiden kanssa lisääntyy tulevaisuudessa. Nykyään onkin lähestulkoon vaikea ajatella tutkimusta, mistä ei julkaistaisi vertaisarvioitua artikkelia. Tutkiminen ja julkaiseminen kulkevat käsi kädessä ja julkaisemisen kautta toteutetaan myös keskeisiä tieteen tekemisen ideaaleja; asetetaan oma ajattelu näkyväksi ja koeteltavaksi.
Tutkimuksesta julkaisemisesta on kuitenkin matkaa siihen, mitkä kaikki tutkimusaiheet saavat lopulta medianäkyvyyttä. Medianäkyvyyteen näyttäisi vaikuttavan tutkimusaiheen lisäksi esimerkiksi yleinen yhteiskunnallinen ilmapiiri, tutkijan esiintyminen ja persoona, sekä aiheen käsittelytavan sopiminen kyseiseen mediaan. Kiinnostavaa on myös se, miten paljon viestintää ohjaa vaikkapa tiedottajan ajatus siitä, mitkä aiheet menevät mediakentässä läpi. Viestinnällä on merkittävä rooli siinä, millainen käsitys yhteiskunnassa laajemmin on tieteestä, tutkimuksesta ja tutkitusta tiedosta. [1] Sosiaalityön tutkimukselle keskeinen kysymys on, millä tavoin voisimme entistä paremmin hyödyntää yhteistyötä viestinnän ammattilaisten kanssa, ja kehittää siten asiantuntemustamme vaikuttaa tämän päivän mediakentässä paremmin tutkimuksillamme?
Kumpikin meistä kirjoittajista olemme omalta osaltamme olleet monissa erilaisissa rooleissa toteuttamassa tiedeviestintää. Olemme julkaisseet tieteellisiä vertaisarvioituja artikkeleita, olleet toimittamassa teoksia, hyödyntäneet osana opetustamme tutkittua tietoa, osallistuneet tiedekonferensseihin, järjestäneet niitä tai vetäneet työryhmiä konferensseissa. On kuitenkin osa-alueita, jotka ovat vaikeammin haltuunotettavia, kuten vaikkapa edellä mainittu suora viestintä sosiaalisessa mediassa, tiedotteiden laatiminen tai toimittajille haastattelujen antaminen. Näihin tiedeviestinnän muotoihin voi kytkeytyä myös se, että tutkija joutuu vastakkain tiedettä vastustavan puheen kanssa. Tutkimusaiheet voivat joutua maalittamisen kohteeksi tai aiheita mitätöidään julkisesti. Tämän vuoksi hyvän tiedeviestinnän merkitystä ei voi vähätellä sen tehtävässä tuottaa vastapuhetta laajemmalle yleisölle ja avata erilaisten tutkimuksellisten lähestymistapojen ja tutkimusaiheiden merkityksellisyyttä. Tätä merkitystä on jo Yliopistolaissakin [7] (2§) huomioitu yliopiston tehtävänä toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa ja ”edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Avoimella tutkitulla tiedolla ja vapaan tutkimuksen puolustamisella on tässä ajassa siis erityistä painoarvoa, vaikka ne tulevatkin haastetuksi.
Helmikuussa 2024 järjestetyillä Sosiaalityön tutkimuksen päivien teemana oli sosiaalityön vaikuttavuus ja päivien pääpuheenvuoroissa tuotiin esille muun muassa sitä, miten näyttöön perustuvan sosiaalityön yhtenä mahdollisuutena on tuottaa vastapuhetta tiukkeneviin työn tehokkuusvaatimuksiin. Jos sosiaalityön tutkimuksella voitaisiin osoittaa tehostamisen olevan itse asiassa aika tehotonta, pystyttäisiin mahdollisesti jatkossa turvaamaan paremmin sekä sosiaalityön asiakkaiden asemaa että sosiaalityöntekijöiden työn tekemisen ehtoja. Vain siten sosiaalityö voi saavuttaa vahvan yhteiskunnallisen aseman puolustaessaan haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten tarvetta apuun ja tukeen [8]. Erityisesti sosiaalityön tutkimuksessa ja käytännön työssä kysymys siitä, kuinka hyödyntää omaa osaamistaan ja tietoaan yhteiskunnassa ja yhteiskunnan hyväksi, on ensiarvoisen tärkeä. Lopulta viestinnän eri roolit ja tehtävät kietoutuvat siihen, että viestimällä osallistutaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Parhaimmillaan viestintää ajaa uteliaisuus tietoa ja tiedon merkitystä kohtaan. Tutkimustiedolla on mahdollisuus ja velvollisuus lisätä ymmärrystä sosiaalityön ilmiöistä ja yksittäisen tutkijan heränneestä tiedonhalusta voi tutkimuksen julkaisemisen kautta tulla jotain vaikuttavaa.
Lähteet:
[1] Tirronen, R. (2010). Tiedeviestintä osana tutkimuksen vaikuttavuutta. Yhteiskuntapolitiikka 75(4), 450–455.
[2] Kuusela, H. (2019). Tiedeviestintää kuin viimeistä päivää. Tieteessä tapahtuu, 37(6), 68–70. https://journal.fi/tt/article/view/87252
[3] Hetemäki, I. (2022). Tiedeviestinnän tiloja – historiaa ja yleisöjä. Tieteessä tapahtuu, 40(5), 3–4. https://journal.fi/tt/article/view/122936/73172
[4] Laaksonen, S-M. & Poutanen, P. (2020). Tiedeviestintä tieteen avoimuuden tukena. Tieteessä tapahtuu, 38(5) 26–31. https://journal.fi/tt/article/view/99569/57221
[5] Jäppinen, M. & Tiitinen, L. (2022). Asiantuntija- ja tutkimustieto yhteiskunnallisessa keskustelussa: kohti vaikuttavaa tutkimusperustaista viestintää. Teoksessa Liukko, E., Muurinen, H., Kokkonen, T., & Santalahti, V. (toim.) Vaikuttava rakenteellinen sosiaalityö. THL raportti 1., 135–143. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/143940/RAP2022_001_WEB_final.pdf?sequence=7&isAllowed=y
[6] Väliverronen, E. (2018). Julkinen tiede. Tampere: Vastapaino.
[7] Yliopistolaki 2009/558, 2§.
[8] Kivipelto, M., Hekkala M., Raitakari S., & Harrikari, T. (2023) Epilogi. Teoksessa Raitakari, S., Harrikari, T., Hekkala M., & Kivipelto, M. (toim.) Sosiaalityö kriiseissä ja poikkeuksellisissa olosuhteissa. Sosiaalityön tutkimuksen vuosikirja 2023. Jyväskylä: SoPhi, 370–378.
Sosiaalityön tiedeblogi — tutkitusti sosiaalityöstä 