Oona Lipponen, YTM/ Väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto
Sosiaalihuolto on ollut muutoksessa sen järjestämisvastuun siirryttyä kunnilta hyvinvointialueille vuoden 2023 alussa. Aiemmat kuntakohtaiset erot, palvelujen tuottamistavat ja organisaatiokulttuurit [1] ovat tulleet uudella tavalla näkyviksi, kun hyvinvointialueiden toimintatapoja muotoillaan ja alueellisia käytäntöjä yhdenmukaistetaan. Tämä tulee ilmi myös nuorten aikuisten parissa toimivien sosiaalihuollon ammattilaisten näkemyksissä mahdollisuuksistaan tehdä työtään uusissa toimintaympäristöissä.
Sosiaali- ja terveysministeriön rahoittamassa Nuorten palvelut tienhaarassa – kartoitus nuorten sote-palvelujen haasteista hyvinvointialueilla -tutkimushankkeessa (2022–2023) [2] [3] on tarkasteltu nuorille aikuisille kohdennettujen palvelujen toimintaa, monialaista yhteistyötä sekä muutoksia, jotka liittyvät hyvinvointialuesiirtymään. Hankkeessa tehtiin nuorten aikuisten sosiaali-, terveys-, nuoriso- ja työllisyyspalveluissa työskenteleville ammattilaisille temaattisia yksilö- ja fokusryhmähaastatteluja tammi-toukokuun 2023 välisenä aikana. Sosiaalihuollossa toimivien sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien haastatteluja tehtiin kahdeksan ja niihin osallistui 17 ammattilaista, jotka työskentelivät nuorten aikuisten sosiaalityössä ja lastensuojelun jälkihuollossa.
Työskentely nuorten aikuisten kanssa kokonaisvaltaisesti, palvelutarpeisiin parhaiten vastaavilla keinoilla ja eettisesti kestävällä tavalla olivat teemoja, joita sosiaalihuollon ammattilaiset nostivat esiin kaikissa haastatteluissa.
Ensinnäkin ammattilaiset puhuivat mahdollisuuksista ja esteistä käyttää riittävästi aikaa suhdeperustaiseen asiakastyöhön. Sosiaalityöntekijät ja sosiaaliohjaajat korostivat asiakkaina olevien nuorten aikuisten kohtaamista, heihin tutustumista ja dialogisen työn tärkeyttä. Samanaikaisesti erityisesti sosiaalityöntekijät pystyivät tapaamaan nuoria suhteellisen harvoin, yleensä muutaman kuukauden välein. Jotkut liittivät rajalliset mahdollisuudet asiakastyöhön isoihin asiakasmääriin, jotka vaihtelivat sosiaalityöntekijöillä 40–80 asiakkaan välillä. Sosiaalityöntekijät kuvasivat työnsä painottuvan arviointien ja palvelupäätösten tekoon, verkostotyöhön sekä yrityksiin auttaa nuorta pääsemään muihin palveluihin. Asiakastyön kerrottiin sisältävän paljon akuuttien asioiden hoitamista ja ”tulipalojen sammuttelua”, kun taas suhdeperustaisuutta kaivattiin työhön enemmän. Osa ammattilaisista toi esiin, että muun muassa omatyöntekijän vähäisen ajan vuoksi nuorelle ostetaan usein ammatillinen tukihenkilö, joka vastaa varsinaisesta lähityöskentelystä.
Toiseksi ammattilaisia puhuttivat edellytykset tarjota asiakkaille sopivia ja oikea-aikaisia sosiaalipalveluita. Keskustelu kiinnittyi monissa haastatteluissa pohdintaan hyvinvointialueen omana toimintana tuotettavien ja ostopalveluina tuotettavien palvelujen eroista. Monet kertoivat, että lähes kaikki nuorten aikuisten sosiaalipalvelut on heidän alueellaan sosiaalityötä ja sosiaaliohjausta lukuun ottamatta hankittu ostopalveluina. Muutamat ammattilaiset pitivät alueensa uutta ostopalveluvalikkoa monipuolisena, selkeänä ja työtä helpottavana. Toisaalta monet suhtautuivat ostopalveluihin kriittisesti. Osa ammattilaisista piti ongelmallisena oman palvelutuotannon merkittävää vähentämistä ja ostopalvelujen painottamista, mikä näkyy sosiaalityöntekijän tehtävänä valikoida ja hankkia asiakkailleen sopivimpia ”tuotteita”.
Monet sosiaalityöntekijät ja sosiaaliohjaajat pitivät hyvinvointialueen tuottamia palveluja ostopalveluihin verrattuna joustavampana ja ”jopa kustannustehokkaampana” vaihtoehtona, koska nuorten aikuisten elämäntilanteet sekä tarvittavan tuen muoto ja intensiivisyys vaihtelevat nopeasti. Esimerkiksi omana palvelutuotantona toteutetun sosiaaliohjauksen ja ostopalveluna hankitun tukihenkilötoiminnan kerrottiin olevan sisällöiltään varsin samanlaisia, mutta palvelujen mukautuvuudessa nuoren tilanteeseen on eroja. Ostopalvelua toteutetaan palvelupäätöksen mukaisesti päätöksen päättymiseen saakka, kun taas sosiaaliohjaukseen voidaan tehdä muutoksia tarpeen vaatiessa eli ”pystytään paremmin joustamaan, se ei oo niin rahaan sidottua”, kuten eräs työntekijöistä kiteytti haastattelussa. Osa kritisoi ostopalvelujen olevan tyypillisesti määräaikaisia, kertarajattuja ja kapea-alaiseen tuen tarpeeseen vastaavia paketteja, joita joudutaan usein ketjuttamaan. Eräällä alueella oli palkattu lisää sosiaaliohjaajia ja vähennetty ostopalvelujen käyttöä, mitä ammattilaiset pitivät positiivisena muutoksena. Sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien työskentely samassa työyhteisössä oli mutkatonta ja ajantasaisen tiedon kulkeminen nuoren tilanteesta helppoa. Ammattilaiset kertoivat, että ostopalveluita käytettäessä tieto nuoren tilanteesta tulee useammin viiveellä ja moniammatillinen yhteistyö jää vähäisemmäksi. Lisäksi ammattilaiset nostivat esiin, että toisinaan palveluntuottajat ikään kuin korostavat tekemäänsä työtä, mistä on syntynyt ”vähän semmonen asetelma, et se ei ollut rehellistä tilanteenvaihtoo, vaan myös sitä oman työn esiintuomista”. Niin ikään sosiaalityöntekijät ja sosiaaliohjaajat pitivät ostopalvelujen käytön haastavana puolena palvelujen laadun huomattavaa vaihtelua.
Kolmanneksi haastatteluissa puhuttiin mahdollisuuksista käyttää sosiaalityöhön kuuluvaa harkinta- ja päätöksentekovaltaa. Keskustelu heräsi toisella tutkimuksessa mukana olevista hyvinvointialueista, jossa sosiaalityöntekijät siirtyivät alkuvuodesta yhtenäiseen menettelytapaan asiakkaidensa palvelujen päätöksentekoprosesseissa. Ammattilaiset kuvasivat, ettei oma sosiaalityöntekijä voi jatkossa tehdä palvelupäätöksiä nuorelle tarpeellisiksi arvioimistaan ostopalveluista. Sen sijaan sosiaalityöntekijä kirjoittaa tukitoimen myöntämisestä ”lähetteen” eli ehdotuksen johtotasolla toimivalle ammattilaiselle.
Ammattilaiset kertoivat lähetekäytäntöön siirtymisen tarkoittaneen työhön liittyvän byrokratian lisääntymistä ja päätöksentekoprosessin hidastumista, kun rutiininomaisiakin työtehtäviä kierrätetään organisaation sisällä useamman ihmisen työpöydällä. Sosiaalityöntekijät kuvasivat, että muutos on ollut valtava, minkä myötä heiltä on lähtenyt päätäntävalta. Konkreettisen päätöksenteko-oikeuden rajaamisen ohella sosiaalityöntekijät kokivat ammatillisen autonomiansa heikentyneen, sillä he eivät voineet esimerkiksi asiakastapaamisella sopia tietyn palvelun jatkamisesta oman arvionsa ja asiakkaan tilanteen tuntemuksen perusteella. Aiheesta on uutisoinut myös ammattijärjestö Talentia, jonka mukaan hyvinvointialueet ovat lisänneet byrokratiaa ja kaventaneet sosiaalityöntekijöiden päätösvaltaa asiakkaidensa ostopalveluista, jolloin päätöksen tekee tosiasiassa asiakkaalle näkymätön taho häntä tapaamatta [4]. Tilanteessa, jossa lähes kaikki alueen palvelut tuotetaan ostopalveluna, jää oman sosiaalityöntekijän rooli päätöksentekijänä pieneksi.
Ostopalvelujen käyttö ei ole sosiaalihuollossa uusi ilmiö. 1990-luvulta alkaen julkisen sektorin palveluista on leikattu [5] ja palveluja alettu hankkimaan markkinoilta siten, että julkinen sektori järjestää palvelut, mutta ulkopuoliset palveluntuottajat yhä useammin tuottavat niitä [6] [7]. Taustalla on esimerkiksi säästötavoitteita ja sosiaalihuoltoon omaksuttua talous- ja tuotantoajattelua: esimerkiksi edellä kuvattu tilaaja-tuottajamalli, palvelujen säännölliset kilpailutukset ja niiden yhteydessä palveluvalikkoon koottavat hinnoitellut tuotteet [8]. Vaikuttaa siltä, että tällä hetkellä enemmistö eri alueiden sosiaalipalveluista tuotetaan osto- tai palvelusetelipalveluina. Esimerkiksi syksyn 2023 sosiaalibarometrissä sosiaali- ja terveyspalveluiden johtajat ovat arvioineet, että suurilla yrityksillä on selvästi vahvin asema palveluiden tuottajana hyvinvointialueilla [9]. Viime vuosina ostopalvelujen käyttöä sääntelemään on perustettu uudenlaisia alueellisia rakenteita, asiakasohjausryhmiä [4]. Samaan aikaan suuri osa tähän tutkimukseen osallistuneista asiakastyötä tekevistä ammattilaisista suosisi mieluummin omaa palvelutuotantoa, koska he kokivat sen usein joustavammaksi sekä asiakas- että päätöksentekonäkökulmasta.
Sen lisäksi, että palvelujen tuottamistavoissa on ennen hyvinvointialuesiirtymää ollut kuntakohtaisia eroja, on eroja ammattilaisten näkemysten mukaan ollut myös sosiaalityöntekijöiden autonomiassa ja työhön kohdistuvassa valvonnassa. Nyt käytäntöjen yhtenäistäminen hyvinvointialueilla huolestuttaa niitä ammattilaisia, jotka kokevat toimintamahdollisuuksiensa kapeutuneen ja erityisesti pienempien kuntien hyvien käytäntöjen jääneen uudistuksen jalkoihin. Pääasiassa sosiaalityöntekijöiden ja sosiaaliohjaajien nimeämät ongelmat ovat kuitenkin tuttuja jo kunta-ajoilta ja ne liittyvät yleisesti sosiaalialan niukkoihin resursseihin sekä puutteisiin työhyvinvoinnissa, uusien työntekijöiden perehdytyksessä, johtamisessa ja työnantajan veto- ja pitovoimassa [ks. myös 9].
Hyvinvointialueilla tehdään parhaillaan valintoja ja linjauksia siitä, millaista sosiaalityötä alueille vakiinnutetaan. On tärkeää, että sosiaalityöntekijöiden kokonaisvaltainen asiantuntijuus vaativassa asiakastyössä tunnistetaan ja sitä arvostetaan. Sosiaalityötä ei tulisi kapeuttaa pelkäksi hallinnollis-juridiseksi työksi, arviointien ja päätösten teoksi tai lähetteiden väsäämiseksi. Sen sijaan pitkäjänteisesti nuorten aikuisten elämäntilanteisiin paneutuva asiakastyö on korvaamaton osa asiakkaiden hyvinvointia edistävää sosiaalityötä. Nuorten aikuisten parissa toimivat saivatkin juuri asiakastyöstä ja asiakkaiden kohtaamisesta motivaatiota ja työn merkityksellisyyden kokemuksia. Lisäksi on olennaista, että ammattilaisten näkemykset – esimerkiksi heitä ajankohtaisesti puhuttavat palvelujen ja päätöksentekoprosessien ongelmat – kuullaan ja otetaan vakavasti hyvinvointialueilla. Haastateltujen ammattilaisten toiveen voisi kiteyttää seuraavasti: he tarvitsevat työrauhaa sekä sellaiset puitteet työlle uusilla hyvinvointialueilla, joissa voi toimia sosiaalialan ammattietiikan ja asiakkaan edun mukaisesti.
Lähteet
[1] Rostila, I., Mäntysaari, M., Suominen, T. & Asikainen, P. (2011). Sosiaalityön professionaalisuuden erot kuntaorganisaatioissa – Organisaatiokulttuurien ja organisaatioilmapiirien kirjo. Janus 19(2), 143–157.
[2] Nuorten palvelut tienhaarassa – kartoitus nuorten sotepalvelujen haasteista hyvinvointialueilla https://uefconnect.uef.fi/tutkimusryhma/nuorten-palvelut-tienhaarassa-%E2%80%93-kartoitus-nuorten-sotepalvelujen-haasteista-hyvinvointialueilla-nupat/#information Viitattu 26.10.2023.
[3] Hästbacka, N., Lipponen, O., Aaltonen, S. & Karvonen, S. (julkaistaan pian) ”Ei oo tarkoitus kiinnittyä pitkäks aikaa, vaan jatko-ohjataan” – ammattilaisten näkökulmia nuorten palveluiden nykytilaan ja haasteisiin hyvinvointialueilla. Nuorten palvelut tienhaarassa -hankkeessa tehty raportti.
[4] Talentia. (2023). Hyvinvointialueet lisäsivät byrokratiaa: Sosiaalityöntekijöiltä viedään päätösvalta asiakkaan ostopalveluihin. Talentian uutinen 27.11.2023. https://www.talentia.fi/uutiset/hyvinvointialueet-lisasivat-byrokratiaa-sosiaalityontekijoilta-viedaan-paatosvalta-asiakkaan-ostopalveluihin/
[5] Kantola, A. & Kananen, J. (2019) Johdanto: Suomen malli. Teoksessa Kananen J. (toim.) Kilpailuvaltion kyydissä. Suomen hyvinvointimallin tulevaisuus (s. 6–22). Helsinki: Gaudeamus.
[6] Toikko, T. (2012). Sosiaalipalveluiden kehityssuunnat. Tampere: Tampere University Press.
[7] Heinonen, J. (2019). 20-luvun hyvinvointimalli: sosiaalinen kysymys, liike & politiikka. Helsinki: Into.
[8] Lapinleimu, H. (2015). Miten markkinoistuminen lävistää lastensuojelua? Sosiaalityöntekijöiden arkikokemuksia tavoittamassa. Sosiaalityön ammatillinen lisensiaatintutkimus. Tampereen yliopisto.
[9] SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry. (2023). Sosiaalibarometri 2023:3. Sosiaali- ja terveyspalvelut hyvinvointialueilla.
Sosiaalityön tiedeblogi — tutkitusti sosiaalityöstä 